torstai, 26. maaliskuu 2009

Sosiologian opiskelusta

 

Alun pitäen olen lähtenyt opiskelemaan sosiologiaa koska olen halunnut tietää mitkä asiat meitä ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa muokkaavat. Mistä identiteettini koostuu ja mikä tekee minusta minut. Sosiologia tuntui psykologiaan verrattuna konkreettisemmalta ja henkisesti ei niin rasittavalta vaihtoehdolta. Olin myös lukion päättäessäni kiinnostunut monista eri asioista ja sosiologia tuntui tarpeeksi laajalta tyydyttämään tiedonjanoani.

 

Opiskellessani aiemmin Joensuun yliopistossa puntaroin kauan sen välillä suuntautuisinko sosiologian aloista kulttuurin tutkimukseen vai sosiaalipolitiikkaan. Mietiskelin paljon sitä millaista sosiologiaa haluaisin tehdä ja minkälaisin motiivein. Siirryttyäni Kuopion yliopistoon tein valinnan keskittyä opiskeluissani sosiaalipolitiikkaan. Otin myös sivuaineekseni sosiaalityön. Vaikka aihealue ei ole niin mielenkiintoista kuin kulttuurintutkimus, on siitä mielestäni enemmän yhteiskunnallista hyötyä. Itseltäni löytyy paljon mielenkiinnon kohteita ja usein koen aiheiden rajaamiseen vaikeaksi. Rajaaminen on kuitenkin tärkeää niin itse aiheen kuin ajankäytönkin kannalta. Sosiologia on teoreettinen tiede ja se on muokannut myös tapaani lähestyä asioita. Olipa kyseessä mikä tahansa uusi asia, oma mielenkiinto lähtee vetämään teoreettiselle tasolle. Vahvuuteni onkin sitä myöten enemmän suuremmissa linjoissa, kuin pienemmissä yksityiskohdissa. Akateemisessa kirjoittamisessa minulla ei niinkään ole suurempia ongelmia, tai näin minulle on ainakin sanottu. Osaan tuottaa tieteellistä tekstiä siten, että ajatuksenkulkuni on seurattavaa. Minulla ei myöskään ole vaikeuksia kertoa omin sanoin (referoiden) muiden ajatuksia. Osaan myös käyttää lähdeviittauksia. Tarvitsen kuitenkin kirjoittamiseen harjoitusta, sillä koen vaikeaksi tuottaa tekstiä esim. yliopistolla. Tarvitsen oman rauhan, jotta se alkaa sujua. Erityisesti kielenhuollolliset seikat olisi hyvä oppia paremmin, jottei niitä tarvitsisi sen enempää mietiskellä. Tätä kautta voisi myös keskittyä pelkästään itse asiaan. Tämä on kuitenkin vain harjoituksen kysymys.

 

Sosiologian koulutöitä olen tehnyt seuraavaa: Sisällönanalyysityön tein opiskelijakaverini kanssa ja työn aiheena oli mieskuvan tutkiminen Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus –yhtyeen sanoituksissa. Työn tekeminen oli erittäin antoisaa, koska se avasi ymmärrystäni todellisuuden rakentumisesta ja siitä kuinka sanat luovat merkityksiä jakamaamme kulttuuriseen todellisuuteen. Ennen työntekoa olin erityisen kiinnostunut todellisuuden rakentumisesta ja erityisesti symbolisesta interaktionismista. Kvantitatiivisen työni tein Sosiaalisesta pääomasta opiskellessani Kuopiosta Joensuuhun. Luentopäiväkirjat olen tehnyt ”Sosiologian tutkimuksen ajankuvia ja hyvinvoinnin tulevaisuus” sekä ”Tyttötutkimus” –seminaareista.  Luentopäiväkirjoista STA:ta työstäessäni sain vihdoin mielessäni nivottua yhteen Joensuun ja Kuopion yliopiston sosiologian opetuksen eroavaisuudet. Sen painotetaanko opetuksessa sosiologian yleisiä teorioita, tutkimusteorioita vai aikalaisanalyyseja. Myös tämän työn kautta pääsin pohtimaan minkälaista sosiologiaa haluaisin tehdä, eritoten sitä millaisesta sosiologiasta on eniten yhteiskunnallista hyötyä. Yhteiskuntatieteestä ei kuitenkaan saa tulla fantasiaa, jolla ei ole minkäänlaista kosketusta empiiriseen todellisuuteen. Tyttötutkimus luentopäiväkirjaa tehtäessä huomasin etten allekirjoita omassa elämässäni väitteitä siitä mitä ”old school” tyttöjen kulttuurista seminaarissa kerrottiin. Kun puhutaan feminismistä niin olen naisten sisäisiä eroavaisuuksien korostava, en naisten ja miesten sukupuolisten eroavaisuuksien. Sukupuoli rakentuu sekä biologisesta sukupuolesta että sosiaalisesta/kulttuurisesta sukupuolesta.

 

Vapaa-aikana harrastan Amnesty paikallisryhmätoimintaa, musiikin kuuntelua, keikoilla käymistä, ruuanlaittoa ja loikoilua. Nämä harrastukset ovat yhteisiä mieheni kanssa ja juuri ne yhdistävät meitä, vaikka muuten persoonina olemme hyvin erilaisia. Olen ollut hänen kanssaan yhdessä jo kymmenen vuotta, ja jo se kertoo mielestäni hyvistä neuvottelutaidoista.

 

Tulevaisuudessa haluaisin työskennellä työpaikassa, joka toimii omien aatteitteni mukaisesti. Työtuloksen täytyy palvella jollain tapaa oikeudenmukaisen yhteiskunnan ideaa ja pyrkiä turvaamaan yksilön oikeudet. Tämä tarkoittaa teoreettisemmalla tasolla vaikuttamista sekä konkreettisella tasolla ihmisten auttamista. Työtehtävien pitää olla älyllisesti kiinnostavia ja työssä täytyy olla mahdollisuus itsensä haastamiseen ja kehittämiseen. Unelmieni työpaikassa on viihtyisä työyhteisö, jossa on joustava hierarkia, vuorovaikutus johdon ja alaisten välillä pelaa ja toisten työpanosta arvostetaan. Itse työnteko sisältää sekä itsenäistä puurtamista että yhteistä luovaa kollegojen välistä toimintaa. Työympäristön viihtyvyys on itselleni tärkeää ja mahdollisuus tehdä töitä myös kotona suotavaa.

torstai, 26. maaliskuu 2009

Me viihdytämme teitä - ja te viihdytte

Tv:n mindshare eli osuus ihmisten mielistä on entistä vahvempi. Tästä saamme kiittää tosi-tv-buumia, joka on tehnyt ohjelmista monimediaprojekteja, julkkisautomaatteja ja kahvipöytäkeskustelun ykkösaiheita. ”
(Heidi Hammarsten 21.9.2004, Talouselämä)

Pitääkö tämä paikkaansa, onko tosi-tv laajentanut markkinavoimien kenttää näin radikaalisti?

Suomessa tosi-tv -formaatteja näytetään televisiosta monenlaisia. On Idols, Olet mitä syöt, Amazing race, Pelkokerroin, Big Brother, Mallikoulu, Maajussille morsian ym. Televisiossa on pyörinyt myös pari tuotantokautta ”Tanssii tähtien kanssa” - ohjelmaformaatti. Kyseessä on eräänlainen tosi-tv-ohjelma. Toimijoiden rooleissa ovat julkisuuden henkilöt, jotka opettelivat kilpatansseja. Kilpailun edetessä tämän kyseisen ohjelman käänteitä on joutunut seuraamaan, halusipa sitä tai ei. Iltapäivälehtien kannet nimittäin kertoivat sarjasta, ja jopa MTV3:n pääuutisissa on tapana kommentoida, kuka kilpailun sitten lopulta voittikaan.
 
On tosi-tv -ohjelmia jotka saavat miettimään, ovatko ne vain yhtä suurta mainosta kokonaisuutena. Tällaisia ohjelmia ovat MTV-musiikkikanavalla pyörivät realityohjelmat. Yleensä kyseessä on artisti, joka avaa kotiovensa kameroille tai kouluttaa uusia kykyjä omaan ”talliinsa”. Periaatteessa nämä ovat vain imagonrakennusta, yritys nostaa kuihtuvaa tähteä uuteen nousuun. Yleensä siinä onnistutaankin. Monelle nuorimmille katsojille esim. nimi Ozzy Osbourne ei merkinnyt mitään, ennen kuin The Osbourns -sarja alkoi pyöriä ohjelmistossa. Sarjasta tulikin menestys, ja vanha ”pimeyden prinssi” nousi uudelleen siivilleen. Myyvyys on päivän sana, jopa faktan ja fiktion sekoittamisen kustannuksella. Näitä sekoitetaan entisestään, ja suomalaisten arvostama todellisuuspohjaisuus on vaarantunut. Puhutaan uudesta lajista faktiosta, jossa selkeää rajaa näiden välille ei ole asetettu. Faktiota voinee soveltaa kirjallisuudesta myös tosi-tv -ohjelmiin.
Emme aina tiedä, saammeko käsikirjoitettua vai oikeaa todellisuutta.  

Elämme tunteiden aikaa, ja se selittääkin tosi-tv:n suosiota. Haluamme samaistua idoleihimme ja sitä myötä löytää toisia meidän kaltaisiamme yksilöitä. Kaipaamme yhteisöllisyyttä. Eräänä iltapäivänä kävin ystäväni kanssa keskustelua MTV3:lla näytettävästä draamasarjasta O.C. Sarjassahan kuvataan kalifornialaisten rikkaiden nuorten elämää. Eräässä jaksossa kävi ilmi, että Marissan, erään sarjan nuoren, lempielokuva oli ”Panssarilaiva Potemkin”. Ihmettelin tätä ystävälleni: ”Miten kalifornialaisen pintaliitäjän, joka on enemmän kiinnostunut laukuista kuin elokuvista, lempielokuva voi olla kyseinen filmi?” Ystäväni tiesikin tähän selityksen, sillä hän oli lukenut taustatietoa kyseisestä sarjasta. Sarjan ohjaaja tietävästi kysyy sarjan näyttelijöiltä heidän henkilökohtaisista mieltymyksistään ja lisää niitä sitten roolihahmoille. Olin tyrmistynyt. Mitä tekemistä muka näyttelijöiden mieltymyksillä on roolihahmojen mieltymyksien kanssa? Eikö sarjan käsikirjoitus ole tarpeeksi kestävä, vaan siitä pitää tehdä näyttelijöiden faneille omistettu sarja? Sarjassa näytetään myös paljon erilaisia bändejä, missä sinänsä ei ole mitään vikaa, sillä keikoilla käynti kuuluukin monen nuoren elämään. Jaksojen lopussa näytettävät ”tätä musiikkia kuulit ohjelmassa” ovat kuitenkin mielestäni tarpeettomia.

Tosi-tv:n yhteydessä on puhuttu myös siihen usein sisältyvästä piilomainonnasta. Suomalainen televisio-kanava Subtv saikin helmikuussa 2006 Julkisen sanan neuvostolta kyseisestä asiasta huomautuksen, joka koski kanavalla lähetettyä
Big Brother -ohjelmaa.
 
Toki voidaan olettaa aikuisten katsojien osaavan erottaa jonkin tuotteen itsetarkoituksellinen esilletuominen, mutta voiko tätä samaa odottaa nuoremmilta katsojilta? Toisaalta nykyään kouluissa opetetaan jonkin verran mainoslukutaitoa, jota aikuisemmat katsojat eivät ole saaneet. Lähestymistapa kyseiseen ongelmaan on kuitenkin hieman arveluttava. Miksi kansalaisen täytyy opetella suojautumaan markkinavoimilta, joita yhteiskunta tukee? Sama vaiva koskee muitakin kulutustavaroita. Jos haluamme ostaa ”eettisesti pätevää” tuotetta, on kuluttajien omalla vastuulla ottaa tuotteen alkuperä selville — Mikä ei olekaan aivan helppoa.

Tosi-tv:sta voi sanoa jotain hyvääkin. Se voi parhaimmillaan toimia urheilutapahtuman tavoin eli sisältää samanlaisen ”oman yhdistävän maailmansa”. Nykyään voidaan kannustaa omaa suosikkia ja läpikäydä ohjelman tapahtumia. Luulisin olevan vain ajan kysymys, milloin poliitikot rupeavat ottamaan kantaa tosi-tv -ohjelmien tapahtumiin ja kannustamaan suosikkejaan. Ehkä jotkin tosi-tv:t voivat jopa kehittää katsojiensa tunneälyä. Voimme spekuloida ihmisten päätöksiä sekä toimia tietyllä tavalla ja verrata sitä omiin sosiaalisiin tilanteisiimme

Yhdyn siis Heidi Hammerstenin näkemykseen tv:n mindsharen lisääntymisestä, joskaan en katso asian olevan pelkästään positiivinen. Tosi-tv:llä on siis monta puolta. Se voi olla hyvää ja emotionaalisesti opettavaa viihdettä, mutta siinä voi piillä myös katsojille tunnistamattomia vaikutusvallan muotoja. Sen avulla voidaan vaikuttaa kulutustottumuksiimme ja jopa ihmisen minä kuvaan, varsinkin jos se ei ole yksilöllä vahva. Kaikenlaiset uudistukset tuovat aina jotain tuntematonta mukanaan, ja tosi-tv on kaupallisessa muodossaan uudenlainen formaatti. Uskon tosi-tv:n tulleen jäädäkseen omana genrenään, joskin se toimii tällä hetkellä vailla tiukempia rajoja.  

Mielestäni tosi-tv on parhaimmillaan hyvää viihdettä, mutta sitä ei tulisi sekoittaa laatujournalismiin. Nykypäivänä kansalaisen on vaikeampaa löytää tietoa Suomen eduskunnan toiminnasta kuin viimeisimmän BB:n (Big Brother:n) voittajasta.  Ihmisten elämää yritetään hukuttaa tunteisiin, sillä niiden avulla meidät saa kuluttamaan lisää. Ihmiset alkavat vaatia tunteita ja viihteellisyyttä alueilta, joille ne eivät kuulu kuten politiikalta. Tämä antaa mainion kasvualustan erilaisille ääriliikkeille. Kansan sanotaan kaipaavan aina vahvaa karismattista johtajaa, mutta mieluummin pidän virkamiesmäisen Matti Vanhasen kuin ottaisin tilalle populistisen Berlusconin.

 

lähteet: Heidi Hammerstam 21.09.2004

http://www.talouselama.fi/uutiset/article162658.ece